Muutaman terapia kerran jälkeen jo, oloni on toiveikas. Hauras mutta samalla hyvin voimaantunut. Jotenkin en olisi halunnut uskoa että aloitan tämän prosessin tavallaan taas alusta. Vaikka alustahan tätä en aloita, olen tehnyt jo valtavasti töitä en vaan ymmärtänyt kuinka paljon pitkäjänteistä työtä vaaditaan että lapsuudessa koetut asiat, tunteet, syy-seuraus tuntemukset, itsetunto yms. saadaan aikuisen mieleen opetettua uudelleen. Voisi ajatella niinkin että jotkut "yksiköt" uudelleen ohjelmoidaan toimivammiksi käsittelemällä niitä vaurioittaneita asioita, ne mitkä ovat lapsuudessa esimerkiksi turvattomuuden, väkivallan tai vaikka hylkäämisen pelon vuoksi kehittyneet liian herkiksi tai välittämään väärää signaalia. Viime kerralla aiheeksi kuin vahingossa valikoitui luottamus. Luottamus itseeni ja luottamus muihin. Olin kokenut itseni (jälleen kerran) virheelliseksi kun en ole täysin voinut luottaa lähelläni oleviin ihmisiin. Aina on ollut se pelko että jotain tapahtuu, jo...
Haluan kertoa oman lapsuuteni kokemuksia ja sen kuinka tänä päiväkin kohtaan ne arvet toisinaan arjessani. Niin moni luulee ja pelkää olevansa yksin, niin minäkin ennen. Nyt mä en enää pelkää vaan elän ja yritän nauttia elämästä kaikkien arpieni kanssa, laastareita pikkuhiljaa poistaen, omia lapsiani rakkaudella kasvattaen.