Särkyvää edelleen

Mietin mitä tämä hyödyttää, löysin useita melkein vastaavia blogeja vuosien varrelta. Kirjoitettu hetken ja jätetty siihen. Ikään kuin muistuttamaan siitä mitä kuitenkin tapahtui. Herää vaan uudelleen kysymys miten tätä tapahtuu vieläkin ja vielä pahemmissa mittakaavoissa. Seuraukset ei voi olla kovin hyvät. Itse selvisin varmaan siksi että olen haaveilija, omistan itsesuojelukykynä turruttamisen, unohtamisen ja naiiviuden. Pystyn sulkemaan pahan olon pois ja haaveilemaan paremmasta. Olen asunut myös sijaiskodissa yläaste aikana, sieltä vielä äitini puhui minut muuttamaan takaisin. Sosiaalitoimi päästi, koska itse halusin. Olinko oikeasti niin tasapainoinen että sain asian päättää. Eikö siihen mennessä ollut jo paperillakin tarpeeksi pahaa. Palasin kotiin ja hetken tilanne näyttikin taas hyvältä, kunnes henkinen ja fyysinen pahoinpitely alkoi mutta kohdistui veljeeni.  Se asia eteni pidemmälle viranomaisten toimesta, ihme kyllä tällöin asiaan puututtiin. Isä pyysi silloin itse apu...

On kurjaa että näin kolmenkympin tietämillä ihminen huomaa kuinka väärin on elämästään vuodet käyttänyt. Tietoa paremmasta ja oikeasta elämäntyylistä ei ole ollut. Vain se malli minkä kotoa sain. Itse en ole koskaan ollut väkivaltainen, inhoan ja pelkään sellaista käytöstä. Luottotiedot kuitenkin tuli pilattua jo ennen kuin 18 täytin. Muuttojen vuoksi, oman kirjastokortin saamisen jälkeen jäi kirja palauttamatta kirjastoon, Äidin periaatteiden vuoksi. Lasku tuli toki jo mun nimellä. Äiti vissiin halusi vai itselleen hyvän kirjan. Muutamaa päivää ennen kuin täytin kahdeksantoista, Äiti soitti ja neuvoi tilaamaan äkkiä kaikkea laskulla kun vielä saan. Luottotiedot kun menee lukkoon maksamattomien koulukuvien ja kirjastokirjan vuoksi. Vielä ehdit jotain kivaa itsellesi velaksi hankkia. Ei niitä tarvitse maksaa, ne menee vain ulosottoon. Minä tyhmä tein työtä käskettyä. Sokeasti luotin Äitini neuvoihin. Muistan joskus kotona äitini repineen perintätoimiston laskuja ja naureskellen samal...

Muutimme uudelle paikkakunnalle, ehdin aloittaa seiskaluokan vanhassa koulussa joten jouduin vaihtamaan vielä koulua. Koulussa oli kivaa ja kavereitakin oli.  Kotona ei niin kivaa ollutkaan, töitä ja siivoushommaa riitti. Alkoholia meni ja monet viikonloput menikin sen merkeissä. Riitoja ja ongelmia minun ja Äidin välillä riitti. Jäin kiinni tupakan poltosta, valehtelin enkä oikein jaksanut keskittyä koulussakaan. Kotona alkoi olla taas vaikeaa, muistan kerran Äidin tivanneen minulta totuutta ja kun ei heti vastausta saanut, painoi se pitkän kyntensä etusormen kynsinauhan alle ja puristi. Sanoi jatkavansa niin kauan että saa vastauksen, ennen kuulemma revittiin kidutus keinona kynnet irti mutta tämäkin sattuu, niin se sanoi. Jouduin muutenkin sen jatkuvan tarkkailun alle, ilmeisesti sitä pelotti että puhun taas kotiasioista kavereille. Äiti tarkisti koulurepun sisällön lähes päivittäin, luki mun kirjeet ja reppuvihkot joita kavereiden kanssa kirjoiteltiin. Lyöntejä tuli ja tavara...

Vauva ja taaperoaikani sujui suhteellisen rauhallisesti mikäli Minä-kirjaani on luottamista.  Minusta on paljon kuvia ja näytän iloiselta. Asuimme isovanhempieni luona, muutimme sieltä pois kun vähän ennen kuin täytin 2vuotta. Isällä ja Äidillä oli paljon riitoja, erokin oli lähellä. Muutimme uuteen kotiin ja sain oman kissan. Joka vaihtui koiranpentuun kuulemma isän vika sekin. Vietin paljon aika tuttava perheessä, pääsin lomareissuunkin. Muutimme uudelleen uuteen kotiin. Kaikki meni taas mukavasti ja kuiviakin on paljon, 3v. synttäreistä, kavereita ja vieraitakin oli. Hyvin negatiiviseen sävyyn on muistettu Minäkirjassa mainita ne, jotka eivät paikalle vaivautuneet alkoholiongelmien tai muiden syiden takia. (Ihan kuin sillä asialla olisi mulle näin aikuisiällä jotain väliä, en edes muistaisi.) Neljäsvuoteni, reissasin paljon, kyläilin ja muutimme taas. Isä sai töitä ja Äiti tuskailee raskauttaan. Vauva syntyy, ristiäisiä ei ehditä pitämään isän työkiireiden vuoksi. Syntymäpäiv...

Käyn tutkimusjaksolla. Olen terve, ujo tyttö. Tutkimuksissa ei käy ilmi mitään normaalista poikkeavaa. En osaa avautua, olen lukossa. Näytän ulospäin hymyä mutta sisältä olen surullinen. En vain kerro sitä enää kenellekään, silloin kaikki kärsii vähiten. (Mutta en silti ymmärrä kuinka näidenkin alla tulevien lainausmerkkien jälkeen sai perheemme jatkaa alusta uudella paikkakunnalla..) "Työskentelyn jatko, perheen tilanteen muuttumisen myötä perhetyö perheessä voidaan kaikkien osapuolten mielestä lopettaa. Lisäksi perhe ei hyödy perhetyöstä, koska he eivät koe sitä tarvitsevansa" Kuinka ihmeessä kaiken jo tapahtuneen jälkeen näin voi sanoa.  Me ei vaan uskallettu sanoa mitään juuri tämän takia. Äiti onnistuu aina puhumaan asiat omaksi edukseen. Mitä jos olisin puhunut jotain ja sitten taas palautettu kotiin kun muka suurentelen asioita, niin se kääntyi aiemminkin jo. Muutaman kuukauden kuluttua kuitenkin kirjattu, että huolta edelleen meistä lapsista on. Sekä sosiaalityö...

Kun olin yhdeksän vanha meillä alkoi käydä perhetyöntekijä. Ensimmäiset lastensuojelun paperit minulla on alkaen siitä kun olen kymmenen vanha. Äitini on tilannut ne sosiaalitoimistosta jotta näkisi miten perhettämme ja häntä haukutaan niissä. Nämä paperit olen saanut itselleni äidiltä n.16-vuotiaana. Todellisuudessa niistä kuvastuu vain suuri huoli lasten ja isän pärjäämisestä, epätasapainoisen Äidin kanssa. Joka kerta kun luen paperit uudelleen ymmärrän itseäni paremmin. Olen tuskaillut itseni kanssa siitä asti kun kotoa lähdin. Teininä olen yrittänyt ymmärtää pelkotilojani, ahdistuksiani ja kykenemättömyyttä hoitaa omia asioitani. Kun näitä asioita käy läpi ymmärrän miksi näin on.. Lainausmerkein olevat kappaleet siirretty lähes suoraan meille tulostetuista papereista. " Huoltosuunnitelmassa lukee että perhetyötä jatketaan. Meille on ehdotettu harrastuksia ja myönnetty niihin rahallista tukeakin ." Tosin koskaan missään harrastamassa ei käyty. Rahat käytettiin muihin t...

Ja taas oli muutto edessä. Saimme kodin taas kauempaa maalta. Vietimme kesän kesäkodissa kaukana toisella puolella suomea, nautimme ajasta ja siellä oli mukavaa. Saimme kissan ja Äitikin huomasi taas olevansa raskaana. Kotityömääräni lisääntyi, marjastus ja sienestys pakollisella 10L ämpärin saldolla. Muistan joskus ulkona lilluneen kahdessa 50L saavissa sieniä likoamassa, jotka siskoni kanssa siivosimme kahdestaan iltamyöhään ettei ne mene pilalle ja Äiti saa ne ryöpättyä ja säilöttyä. Oli ne aina yleensä itsekin keräämässä mukana, vahti että mekin varmasti kerätään tehokkaasti, ei mitään lepotaukoja eväineen.. Muistan myös joskus kuorineeni ja pilkkoneeni kaksi vauvanvannallista omenoita säilöttäväksi. Kerran siskon kanssa jouduttiin keskenään 5L ämpäreiden kanssa keruu reissulle kahdestaan, meinasin ojaa ylittäessä astua kyyn päälle. Säikähdimme ja marjojen keruusta ei tullut enää mitään. Itkun kanssa kävelimme kotiin sen pelossa mitä taas tulisi, lähtiessä luvattiin ettei ilman ...

Muutimme taas lähemmäs. Vaihdoimme uuteen kouluun. Kyläilimme ja reissasimme, olimme usein yöhoidossa. Ei mitään kummempaa mainittavaa Minäkirjassakaan. Muistoja on, pakko syötöt, valkosipulin, tabaskon tai muun tulisen pakkosyönti valehtelusta. Huutamista ja uhkailua. Mun oli tosi paha olla, olin jo aiemmin miettinyt että onko ne mun oikeat vanhemmat kun tuntuu ettei ne rakasta mua vaan vihaa. Aina olen vain tiellä ja aiheuttamassa harmeja, onnistuin kaikessa ylipäätään Äidin mielestä huonosti. Jos ruoka ei maistunut, Äiti suuttui ja tuli syöttämään. Se oli niin vihainen ettei huomannut satuttavansa tai mistä tiedän huomasiko, haarukalla monesti kitalakeen, ruokaa työnnettiin suuhun niin nopeaan tahtiin että alkoi oksettaa. Sekin tosin oli kiellettyä.Olin tutkimusjaksolla psykiatrisella ja todettiin ettei minussa ole vikaa, olen vain arka ja ujo. Oireilin siis jo tällöin voimakkaasti, pelkäsin äitiä mutten uskaltanut kertoa kenellekkään. Pienemmät  sisarukset kärsivät myös ...

Perheeseen syntyi uusi vauva. Olin ollut sijoitettuna tuttavaperheeseen, kunnes sovimme äidin kanssa. Tilanne rauhoittui sen jälkeen joksikin aikaa. Pääsin reissaamaa, sain vierailla tuttavillamme niin paljon kuin tahdoin. Koulussa olin pidetty mutta hiljainen, ujo ja arka. Pidin laulamisesta paljon mutta en uskaltanut laulaa koska pelkäsin etten ole siinäkään tarpeeksi hyvä. Koska enhän onnistunut missään muussakaan asiassa.  Rangaistuksia saimme edelleen, haukkuminen ja uhkailu tuli suuremmaksi osaksi arkea. Useamman tunnin seisomisesta tuli uusi rangaistus käytäntö. Kotitöihin ja sisarusten hoitoon osallistuin paljon, piti auttaa Äitiä. Kun sille oli mukava ja totteli, kaikki oli hetken aikaa hyvin.  Aina kun meillä kävi vieraita, toivoin vain ettei vieraat koskaan lähtisi. Kaikki oli silloin yleensä hyvin, eikä pahempia rangaistuksia jaettu. Meille puhuttiin ystävällisesti ja suorat käskyt ja mulkoilut jäivät sivuun. Äiti ja isä juhlivat usein, ja useasti juhlat päättyi ...

Uskaltauduin ensimmäistä kertaa vasta nyt lukemaan 8-vuotiaan Eerikan kuoleman tapahtumista kunnolla. Oman hirveän lapsuuteni vuoksi lapsiin kohdistuvat väkivaltatapaukset tuntuu äärimmäisen raskaalta, en voi ymmärtää kuinka tällaista voi yhä tänä päivänä tapahtua. Luulin että näitä äärimmäisiä kurituskeinoja, kuulisi sattuneen lähinnä meidän 80-luvun "lasten" suista.  Mihin tämä maailma on menossa, ne vanhemmat jotka vielä voisivat tuettuna huoltaa lapsensa, ne lapset huostaanotetaan ja ne kodit missä ei tulevaisuudesta ole tietoakaan mutta pinta näyttää vaan niin pirun hyvältä niin ne lapset kotiutetaan vähitellen kun vanhemmat nyt sattuu skarppaamaan menetyksensä pelossa muutaman kuukauden. Tämä on vain minun henkilökohtainen mielipiteeni, perustan sen niihin tapauksiin jotka olen vierestä nähnyt näin tapahtuvan. Ja näitä tapauksia on monta ja useita kertoja näin on käynyt, myös omassa perheessäni lapsena.. Nämä surulliset uutisoinnit ja tapahtumat ahdistaa, miten kukaan...