Neljästoistavuosi

Muutimme uudelle paikkakunnalle, ehdin aloittaa seiskaluokan vanhassa koulussa joten jouduin vaihtamaan vielä koulua. Koulussa oli kivaa ja kavereitakin oli. 

Kotona ei niin kivaa ollutkaan, töitä ja siivoushommaa riitti. Alkoholia meni ja monet viikonloput menikin sen merkeissä. Riitoja ja ongelmia minun ja Äidin välillä riitti. Jäin kiinni tupakan poltosta, valehtelin enkä oikein jaksanut keskittyä koulussakaan.

Kotona alkoi olla taas vaikeaa, muistan kerran Äidin tivanneen minulta totuutta ja kun ei heti vastausta saanut, painoi se pitkän kyntensä etusormen kynsinauhan alle ja puristi. Sanoi jatkavansa niin kauan että saa vastauksen, ennen kuulemma revittiin kidutus keinona kynnet irti mutta tämäkin sattuu, niin se sanoi. Jouduin muutenkin sen jatkuvan tarkkailun alle, ilmeisesti sitä pelotti että puhun taas kotiasioista kavereille. Äiti tarkisti koulurepun sisällön lähes päivittäin, luki mun kirjeet ja reppuvihkot joita kavereiden kanssa kirjoiteltiin.
Lyöntejä tuli ja tavaraa lensi, aina kun Äiti oli pahalla päällä sai varoa mitä sanoo. Helpoimmalla pääsi kun yritti olla mahdollisimman huomaamaton.

Mulla oli tosi paha olla, kun yhtenä päivänä koulun jälkeen tulin kotiin. Äiti ja Isä oli asioilla, en muista miksi sinne junaradalle kävelin juuri sinä päivänä mutta muistan odotelleeni siinä ratakiskoilla seisten junaa. En tiedä kauanko siinä seisoin, tiesin että juna tulisi kohta. Pitkän suoran päässä oli mutka, katselin ja odottelin, muistan miettineeni sitä miten olo helpottaisi kun mua ei enää olisi. Ei pelottanut. En ollut kertonut kenellekään kuinka paha olo oli. En pystynyt. 

Hetken päästä junan keula näkyi mutkasta ja samaan aikaan havahduin siihen että vanhempien auto ajoi pihaamme. Rata siis oli melkein takapihallamme, juoksin taloon sisälle, käperryin sängylle itkemään. Pelkäsin että jos Äiti saa tietää aikeistani saan taas selkääni, en uskaltanut puhua. Menin entistä enemmän lukkoon.

 

Äiti tuli kysymään mikä mua vaivaa, tärisin ja itkin, sanoin vaan että on paha olla. Sinne jäin huoneeseeni itkemään yksin olojeni kanssa. En olisi voinut puhua, se ahdistus ja paha olo johtui Äidistä. Sehän olisi rangaistuksen paikka jos kertoisin, ei se itsessään nähnyt vikaa. Kaikissa muissa vaan, ja uskallapas olla asiasta erimieltä. Ei sen kanssa voinut olla erimieltä. 

Äidin näkemys oli ainut oikea ja Äidin totuus oli ainut totuus mitä meillä oli.. Minä oireilin ja yleensä sitä seurasi rangaistus. Omaa aikaa ei paljon ollut, aika meni sisaruksia hoitaessa ja kodinhoidossa "auttamisessa".
Muistan kuinka kuritustilanteissa sisarukset huusivat lujaa, äiti sulki suun kädellä. Mua pelotti ettei ne saa henkeä kun sen sieraimet oli itkemisestä räkää täynnä, niistä tuli vain räkä kuplia.
Ei ihme että pelkään tukehtumista/ hukkumista tai kukaan ei voi laittaa kättä mun kasvoille ilman että siitä seuraa välitöntä pakokauhua. Paniikkioireenakin on ollut hengitys ongelmia.
Tältä ajaltakaan ei ole muistoina kuin ne pahimmat päällimmäisenä.