Yhdestoistavuosi

Muutimme taas lähemmäs. Vaihdoimme uuteen kouluun. Kyläilimme ja reissasimme, olimme usein yöhoidossa. Ei mitään kummempaa mainittavaa Minäkirjassakaan.
Muistoja on, pakko syötöt, valkosipulin, tabaskon tai muun tulisen pakkosyönti valehtelusta. Huutamista ja uhkailua. Mun oli tosi paha olla, olin jo aiemmin miettinyt että onko ne mun oikeat vanhemmat kun tuntuu ettei ne rakasta mua vaan vihaa. Aina olen vain tiellä ja aiheuttamassa harmeja, onnistuin kaikessa ylipäätään Äidin mielestä huonosti.
Jos ruoka ei maistunut, Äiti suuttui ja tuli syöttämään. Se oli niin vihainen ettei huomannut satuttavansa tai mistä tiedän huomasiko, haarukalla monesti kitalakeen, ruokaa työnnettiin suuhun niin nopeaan tahtiin että alkoi oksettaa. Sekin tosin oli kiellettyä.Olin tutkimusjaksolla psykiatrisella ja todettiin ettei minussa ole vikaa, olen vain arka ja ujo. Oireilin siis jo tällöin voimakkaasti, pelkäsin äitiä mutten uskaltanut kertoa kenellekkään. Pienemmät  sisarukset kärsivät myös mutta vähemmän. Minä sain vanhimpana kaikki niskaani. Olin Äidin silmäterä ja silmätikku siinä samassa.
Oli meillä varmasti hyviäkin hetkiä mutta sille etten lapsuuttani täysin muista on varmasti syynsä. Kasvan ihmisenä vielä tänäpäivänäkin ja onneksi olen löytänyt sellaisen Aviomiehen elämääni joka minua tukee ja ymmärtää. Onneksi pystyn itse olemaan hyvä Äiti omille lapsilleni ja vaimo miehelleni tänäpäinänä.