Sänkipellot kutsuu "kaahailemaan". Kyllä siellä vanha ponipappakin villiintyy kun pääsee päästelemään reippaammin, samalla sitä huomaa itse kärryillä kikattavansa kuin pieni tyttö. Nää pienet hetken on ihan elämän parhautta. 💛
Muutama vuosi meni ilman hevosia sen jälkeen kun omistani luovuin. Nyt on sen luopumisen osalta eheydytty ja pieni ponipallero on valloittanut mun ja tyttäreni sydämet. Tuntuu että tämä kohtaaminen pienen otuksen kanssa sattui juuri oikeaan aikaan.
Oon huomannut että terapian jälkeen on ollut tyhjentävää päästä kärryillä metsälenkille, mukavasti saa hengitettyä syvään rauhassa, kuunnellen kavionkopsetta ihanissa maisemissa. Muistin taas että ei ole montaa paikkaa maailmassa missä pystyn olemaan samanlailla, ajattelematta yhtään mitään stressaavaa.
Olo on sellainen että nyt uudistutaan, suoristetaan selkäranka ja ei mennä enää leuka vasten rintaa kohti pettymyksiä vaan on aika nostaa leukaa ylöspäin. Tällä elämällä on meille niin paljon tarjottavana, sen paskan lisäksi paljon muutakin kun vaan uskaltaa kohdata kaiken.
Olen nyt miettinyt noita vanhoja kirjoituksia taas. Kaikesta huolimatta taidan jättää ne roikkumaan tuonne, siitähän mä olen tämän työn aloittanut. Vaikka teksti onkin mitä on, on se todella rikkinäisen 28-vuotiaan selviytyjän kirjoittama.
Mä olen ylpeä itsestäni vaikken ihan mallikkaasti olekaan kaikkea osannut hoitaa, ihme että olen pärjännyt näinkin kun miettii lähtökohtia. Ehkä sitä osaa melkein vuosikymmenen jälkeen katsoa asioita armollisemmin.
Kevät ja kesä on ollut täynnä isoja muutoksia ja niihin sopeutumista. Nyt on aika elää 🍁
Kommentit
Lähetä kommentti