Särkyvää edelleen

Tuntuu siltä että tapahtui taas lyhyessä ajassa niin nopeasti ja niin paljon, ehkä liikaakin.  Sitten armas syysflunssa kaatoi meidät muutamaksi viikoksi ja sen jälkeen vielä mun terapeutinkin useammaksi viikoksi.  Toivottavasti päästään taas pian palaamaan arkeen silläkin saralla. En jotenkin edes ajatellut miten voisi kaivata ihmistä jota on tavannut vasta muutaman kuukauden, tai ainakaan näin kovasti 😂 Tuntuu että mulla on ihan hirveä jumi näiden asioiden kanssa. Jumi kirjoittaa, jumi käsitellä jopa jumi tuntea.. Joko tapahtui liikaa liian nopeaan ja sen lisäksi vielä kaikki muutamien viikkojen useammat vastoinkäymiset tai sitten mun mieli ei uskalla psosessoida kun tietää ettei terapeutti olekaan käytössä. Jotenkin ajattelin että kun psykoterapia on tauolla niin saan purettua kirjoittamalla mutta ei, lähes sanaakaan ei ole saanut ulos. Sen sijaan isomman roolin palautumiseen ja latautumiseen on ottanut musiikki sekä tallihommat. Niin ja meditointi jota vihdoin olen uskalt...

  Mä olen miettinyt että miksi ihmisen pitää murtua ja särkyä niin monta kertaa.  Voiko olla niin että sitä särkee itsensä niin monesti että se sisälle piilotettu viimeinenkin salaisuus, ahdistus tai pelko murtuu esiin jotta sen voisi kohdata.  Kun sen sitten kohtaa, rehellisesti asian hyväksyen, kyeten lähestymään sitä rauhallisesti, ennakkoluulottomasti ilman vihaa tai pelkoa ja samalla lähestyen itseään samalla tavalla. Tuntuu kuin se viimeisin murtuma olisi särkyessään työntänyt kaikki aiemmat murtumat paikalleen. Olo on murtuneen raskas mutta silti samalla toiveikkaan ehjä. Huomenna jo luultavasti uskallan sanoa toiveikkaan vahvakin.  Äitini suhteen toivo murtui jälleen. Toisaalta en jaksa ymmärtää kuinka sitä toivoa vielä niin paljon oli piilossa. Onko se edes järjellistä.. Mutta toisaalta, kaikesta huolimatta onhan se mun äiti...  Joka tapauksessa, hän ääneen sanoi minua samalla silmiin katsoen ja myönsi ettei aio, eikä halua muuttaa elämäntapojaan. Ei it...

Sänkipellot kutsuu "kaahailemaan". Kyllä siellä vanha ponipappakin villiintyy kun pääsee päästelemään reippaammin, samalla sitä huomaa itse kärryillä kikattavansa kuin pieni tyttö. Nää pienet hetken on ihan elämän parhautta. 💛 Muutama vuosi meni ilman hevosia sen jälkeen kun omistani luovuin. Nyt on sen luopumisen osalta eheydytty ja pieni ponipallero on valloittanut mun ja tyttäreni sydämet. Tuntuu että tämä kohtaaminen pienen otuksen kanssa sattui juuri oikeaan aikaan.  Oon huomannut että terapian jälkeen on ollut tyhjentävää päästä kärryillä metsälenkille, mukavasti saa hengitettyä syvään rauhassa, kuunnellen kavionkopsetta ihanissa maisemissa. Muistin taas että ei ole montaa paikkaa maailmassa missä pystyn olemaan samanlailla, ajattelematta yhtään mitään stressaavaa.  Olo on sellainen että nyt uudistutaan, suoristetaan selkäranka ja ei mennä enää leuka vasten rintaa kohti pettymyksiä vaan on aika nostaa leukaa ylöspäin. Tällä elämällä on meille niin paljon tarjottavana, ...