Särkyvää edelleen

Luonto on kyllä aamuisin lähes kauneimmillaan, siellä voimaantuu ja rauhoittuu tahtomattakin. Aika tuntuu menevän siivillä tai ainakin mulla meinaa hävitä ajantaju ja sitä voisi nauttia maisemista vaikka kuinka pitkään. Kävin tänään kävelemässä vielä metsässä katselemassa luottopaikalta suppilovahveroita. Ajattelin että jos nyt muutama löytyisi että saa pienen salaatin tehtyä mutta niitähän olikin oikein runsain mitoin. Riitti siis metsän herkkuja jaettavaksi ystävällekin. Metsässä monesti kun sieniä on etsimässä, tulee todella kiitollinen olo siitä että äiti on opettanut metsän herkkuja tunnistamaan ja keräämään.  Vaikkei kaikki muistot olekaan niitä mukavimpia ja idyllisimpiä, niin paljon rakkautta ja arvokkaita oppeja sekä tietoa olen matkaani saanut.  Tästä kuitenkin nousi tänään mieleeni keskustelu, jossa oli jäänyt käsitys että olisin katkera ja vihainen yhä äidilleni. Olin hämmentynyt koska mielestäni kaikesta huolimatta, etenkin tänä kesänä ja syksynä olen tuonut esill...

Tuntuu siltä että tapahtui taas lyhyessä ajassa niin nopeasti ja niin paljon, ehkä liikaakin.  Sitten armas syysflunssa kaatoi meidät muutamaksi viikoksi ja sen jälkeen vielä mun terapeutinkin useammaksi viikoksi.  Toivottavasti päästään taas pian palaamaan arkeen silläkin saralla. En jotenkin edes ajatellut miten voisi kaivata ihmistä jota on tavannut vasta muutaman kuukauden, tai ainakaan näin kovasti 😂 Tuntuu että mulla on ihan hirveä jumi näiden asioiden kanssa. Jumi kirjoittaa, jumi käsitellä jopa jumi tuntea.. Joko tapahtui liikaa liian nopeaan ja sen lisäksi vielä kaikki muutamien viikkojen useammat vastoinkäymiset tai sitten mun mieli ei uskalla psosessoida kun tietää ettei terapeutti olekaan käytössä. Jotenkin ajattelin että kun psykoterapia on tauolla niin saan purettua kirjoittamalla mutta ei, lähes sanaakaan ei ole saanut ulos. Sen sijaan isomman roolin palautumiseen ja latautumiseen on ottanut musiikki sekä tallihommat. Niin ja meditointi jota vihdoin olen uskalt...

  Mä olen miettinyt että miksi ihmisen pitää murtua ja särkyä niin monta kertaa.  Voiko olla niin että sitä särkee itsensä niin monesti että se sisälle piilotettu viimeinenkin salaisuus, ahdistus tai pelko murtuu esiin jotta sen voisi kohdata.  Kun sen sitten kohtaa, rehellisesti asian hyväksyen, kyeten lähestymään sitä rauhallisesti, ennakkoluulottomasti ilman vihaa tai pelkoa ja samalla lähestyen itseään samalla tavalla. Tuntuu kuin se viimeisin murtuma olisi särkyessään työntänyt kaikki aiemmat murtumat paikalleen. Olo on murtuneen raskas mutta silti samalla toiveikkaan ehjä. Huomenna jo luultavasti uskallan sanoa toiveikkaan vahvakin.  Äitini suhteen toivo murtui jälleen. Toisaalta en jaksa ymmärtää kuinka sitä toivoa vielä niin paljon oli piilossa. Onko se edes järjellistä.. Mutta toisaalta, kaikesta huolimatta onhan se mun äiti...  Joka tapauksessa, hän ääneen sanoi minua samalla silmiin katsoen ja myönsi ettei aio, eikä halua muuttaa elämäntapojaan. Ei it...

Sänkipellot kutsuu "kaahailemaan". Kyllä siellä vanha ponipappakin villiintyy kun pääsee päästelemään reippaammin, samalla sitä huomaa itse kärryillä kikattavansa kuin pieni tyttö. Nää pienet hetken on ihan elämän parhautta. 💛 Muutama vuosi meni ilman hevosia sen jälkeen kun omistani luovuin. Nyt on sen luopumisen osalta eheydytty ja pieni ponipallero on valloittanut mun ja tyttäreni sydämet. Tuntuu että tämä kohtaaminen pienen otuksen kanssa sattui juuri oikeaan aikaan.  Oon huomannut että terapian jälkeen on ollut tyhjentävää päästä kärryillä metsälenkille, mukavasti saa hengitettyä syvään rauhassa, kuunnellen kavionkopsetta ihanissa maisemissa. Muistin taas että ei ole montaa paikkaa maailmassa missä pystyn olemaan samanlailla, ajattelematta yhtään mitään stressaavaa.  Olo on sellainen että nyt uudistutaan, suoristetaan selkäranka ja ei mennä enää leuka vasten rintaa kohti pettymyksiä vaan on aika nostaa leukaa ylöspäin. Tällä elämällä on meille niin paljon tarjottavana, ...

Muutaman terapia kerran jälkeen jo, oloni on toiveikas. Hauras mutta samalla hyvin voimaantunut.  Jotenkin en olisi halunnut uskoa että aloitan tämän prosessin tavallaan taas alusta. Vaikka alustahan tätä en aloita, olen tehnyt jo valtavasti töitä en vaan ymmärtänyt kuinka paljon pitkäjänteistä työtä vaaditaan että lapsuudessa koetut asiat, tunteet, syy-seuraus tuntemukset, itsetunto yms. saadaan aikuisen mieleen opetettua uudelleen. Voisi ajatella niinkin että jotkut "yksiköt" uudelleen ohjelmoidaan toimivammiksi käsittelemällä niitä vaurioittaneita asioita, ne mitkä ovat lapsuudessa esimerkiksi turvattomuuden, väkivallan tai vaikka hylkäämisen pelon vuoksi kehittyneet liian herkiksi tai välittämään väärää signaalia. Viime kerralla aiheeksi kuin vahingossa valikoitui luottamus.  Luottamus itseeni ja luottamus muihin. Olin kokenut itseni (jälleen kerran) virheelliseksi kun en ole täysin voinut luottaa lähelläni oleviin ihmisiin. Aina on ollut se pelko että jotain tapahtuu, jo...

Mä tein sen saman kun kaikki muutkin, aloitin tämän kirjoittamisen ja jätin kesken vaikka vaikeudet jatkuivat. Kymmenisen vuotta siinä meni kun möröt alkoivat kurkkia kaapista uudelleen...  Toki voimavarat on olleet myös vähissä mutta olen silti kaiken aikaa kokenut että tämä piiloon jäänyt blogi on ollut mulle myös voimavara. Olen edes johonkin purkanut asioita suoraan sydämeltäni, saanut taakkaa purettua ja matkalla varmaan onnistunut jonkin verran eheytymäänkin. Vähän täytyy varmaan vanhoja tekstejä muokata niiltä osin kun muistoja menneestä on tullut lisää ja ajatukset ovat selkiytyneet joiltakin osin (ja nuoruuden raivo millä ne on kirjoitettu ei ole liiaksi välittänyt kieliasusta.) 😅 Tai sitten jätän ne vaan noin, olen ollut silloin nuorempana just noin rikki, yksin ja sekaisin tämän asian kanssa. Ensiviikolla aloitan viimein psykoterapian. Vuosi vuodelta käyn samat kriisit läpi mitä menneisyys nostaa aina vaan uudelleen ylös ja horjuttaa tasapainoa. Joka kerta löytyy uusi t...